Lumihuntuinen luonto

Hiihtämisen autuutta

Kansakoulussa oli aikoinaan joka talvi hiihtokisat ja kun en ole mikään kilpahiihtäjä, niin ne muistot ei minua oikein miellytä. Veren maku suussa piti jokaisen yrittää kuitenkin osallistua hiihtokilpailuihin. Olin joulukuun lapsi ja osa luokkani tytöistä oli minua päätä pidempiä ja kovia hiihtämään. Jäin aina kuin nalli kalliolle kun lähtölaukaus tuli. Vieläkin jos joku ohittaa kovaa vauhtia minut ladulla se sama ikävä tunne syntyy kun suksilla hitaasti sujuttelen. No onneksi ei tarvitse enää kilpailla, vaan voin mennä ihan omaa tahtia. 

Pogostalla on komeat ladut jo kunnossa ja tänään suoriuduin ensimmäisestä hiihtolenkistä oikein hyvin. Kauniit maisemat ja lumiset puut antoivat valoaan ja ryyditti minun matkaani. Parasta arkiliikuntaa mitä tiedän, jokainen lihas saa olla liikkeellä vaikka ei vauhti ole hirmuinen. Välillä pysähdyin hengittelemään raitista talvi-ilmaa ja nautin ulkona olosta. 

Nyt vain jatkamaan hyvää harrastusta. 

Tämmöiselle kulkupelillä kulkee suksetkin hyvin. Autoa en tallista ota päästäkseni hiihtoladulle. 

Hyviä hiihtohetkiä kaikille toivoen. 🎿